Review of The Draughtsman's Contract (1982) by V.s. L — 10 Nov 2007

En tiedä onko The Draughtsman's Contract selkeämpi tai konventionaalisempi keinoiltaan ja tarkoitusperiltään, mutta se on tähän mennessä vaikuttavin katsomani Peter Greenawayn elokuva. Tai vaikuttava on väärä sana, pikemminkin ehein. Kaikki on tässä selkeimmin, mutta toisaalta ehkä myös sisäsiisteimmin, kohdillaan: klassista maalaustaidetta lainaileva, tarkasti rajattu ja symmetrinen kuvakerronta, Michael Nymanin 60-luvun jenkkiminimalismin perinteestä ammentava, varsin ironinen ja säveltaiteen historiaan viittauksia tekevä musiikki ja väribaletin laskelmoitu merkitsevyys jokaisessa kuvassa.

Greenawayn suurin "ongelma" on varsin läpitunkeva intellektualismi, joka on täysin itsetarkoituksellista. Greenaway on itse sanonut ärsyyntyneensä (myös ns. taide-elokuvan puolella) henkilö- ja narraatiovetoisesta fokusoinnista ja pyrkiikin elokuvillaan siirtämään katsomisen positiota toisenlaiseen, maalaustaidemaisempaan suuntaan. Kompositio, värit, valo, varjo ja ennen kaikkea näiden keskenäiset suhteet, vuorovaikutukset, symbolismi ja historian paino ovat hänelle vähintään yhtä tärkeitä kuin henkilöhahmot. Katsojan (puhun nyt keskimääräisesti) täytyy hyväksyä ja/tai opetella tuo positio ja käyttää jatkuvasti aivojaan purkaakseen lukemattomat viitteet, intertekstit ja skaalat. Siitäkin huolimatta luultavasti ainakin puolet viitteistä menevät ohitse, mutta sillä ei ole väliä. Kenties ne löytää seuraavalla katsomiskerralla. Greenaway vannoo estetiikassaan kiinnostuksen herättämisen ja pohtimisen nimeen. Huomattavaa on, että tämä pohtiminen ja märehtiminen on läpitunkevan eurooppalaista, oikein historiallisen länsimaista. Klassista, vuosisatojen aikana kumuloituneeseen kikkailuperinteeseen nojaavaa ja siitä ammentavaa. Optiikan, asettelun, matematiikan ja muodin kudelmaa.

The Draughtsman's Cotnractissa tällainen intertekstien ohivirtaaminen ei haittaa, sillä elokuva on myös juonellisesti (sinänsä epätyypillistä Greenawaylle, ainakin näkemieni elokuvien perusteella) varsin nokkela, Agatha Christien kaikkia murhamysteerin vivahteita noudattava teos. Se on kaiken aikaa pirullisen komeaa, hienosti näyteltyä ja dialogiltaan diabolisen napakkaa elokuvaa. Kuten vain ylikohteliaisuudessaan äärimmäisen julkeat ja törkeät englantilaisaristokraatit voivat olla, verratkaa vaikkapa Monty Pythonin Oscar Wilde -sketsiin. Tai verratkaa Oscar Wildeen.

Miksi nämä samat seikat eivät sitten ole muiden Greenawayn elokuvien kohdalla innostaneet minua niin paljon? Suuri tekijä on miljöö ja kuvasto; jos nämä elokuvat vertautuvat maalaustaiteeseen, siirtyy myös katsomiseni maalaustaiteen puolelle. The Draughtsman's Contractin vehreät ja kirkkaan symmetriset englantilaispuutarhat ja kartanot ovat ilmeisellä tavalla kiinnostavampia kuin vaikkapa The Cook the Thief His Wife & Her Loverin kolkko neorenessanssi tai A Zed & Two Noughtsin keinotekoinen neonvalostudiohelvetti (eikä tässä ole vielä G:n mädäntyvään ruokaan & ruumiiseen kohdistuvaa fetisismiä). Toisaalta näiden molempien atmösfääri on myös pervompi ja uhkaavampi, perustelemattomampi. Varsin selkeä tekijä Draughtsmanin viehättävyydessä ovat myös lähempänä olevat, inhimillisemmät henkilöhahmot, joita Greenaway ei ole vielä tyystin vieraannuttanut. Elokuvan saa paremmin haltuun ja toisaalta aika sen parissa kuluu nopeammin. En aio eritellä sitä, ovatko nämä positiivisia vai negatiivisia arvoja.

[edit: puoli vuotta myöhemmin, nyt, olisin mahdollisesti toista mieltä noista neonvalohelveteistä sun muista. toisaalta minua ärsyttää aika helvetisti koko greenaway, on aina ärsyttänyt.).